Sunnuntaistelua

Viikko eloa takana Luulajassa ja edessä ties montako lisää. Luulen, että sunnuntaiden tarkoitus on hieman miettiä oloaan ja eloaan, joten tänään vaihdoin hetkeksi vaihtariseuran iPodiin ja vietin laatuaikaa sen kanssa. Yritykseni päästä lautailemaan paikalliseen mäkeen kariutui väenpaljouteen ja jouduin tyytymään juoksemiseen. Se auttoi, ajatukset ovat kasassa taas. Oloni on hyvä. Viikko on tuonut paljon uusia tuttavuuksia ja uskon, että pikkuhiljaa voin kutsua useimpia heistä myös hyviksi ystäviksi.

Kämppikseni ovat osoittautuneet todella sydämellisiksi ihmisiksi. Italialaista tai espanjalaista ruokaa on tarjolla joka ilta, kuten myös juttuseuraa. Ranskalaisen Sebin kokkaustaidot eivät minua ainakaan vielä hurmanneet. En enää muista, mikä oli tavoitteena, mutta lopputulos oli jonkinlaista savustettua kanaa ja todella likainen uuni. Minunkaan pisteeni Sebin silmissä eivät tosin taida olla kovin korkealla, ranskalaisten on vaan niin vaikea ymmärtää punkkucolaa. Pitänee vaihtaa valkkarispriteen ja katsoa kuka silloin älähtää.

Paljon ajattelemisen aihetta olen saanut öisistä aurora borealis näkemisyritys -retkistä ja jään äänen kuuntelemisesta. Ihmetykseni kohteet taitavat kuitenkin olla hieman erilaiset kuin etelä-eurooppalaisilla ystävilläni. Olen saanut useita kertoja, kuinka pystymme kävelemään jään päällä ja kuinka pystyn hengittämään juostessani 20-asteen pakkasessa. Parhaimmat naurut sain kuitenkin, kun slovenialainen Ivan oletti kaikkien autojen täällä olevan sähköautoja nähdessään lämmityskaapeleita.

Eilein sain taas yhden onceinalifetime-kokemuksen. Alunperin ne kuulostivat niin kovin houkuttelevilta bileiltä: Iso ja vanha talo meren rannalla, muutama paikallinen bändikehitelmä soittamassa ja juotavaa euronillan hinnoilla. Todellisuus oli toinen. Puolityhjä talo täynnä paikallisia mustiinpukeutuneita, joiden veren promillemäärä lähenteli hulluutta. Musiikkia en talossa kuullut, ainoastaan heviä muistuttavaa äärettömän kovaa melua. Mustat hahmot lavan edessä hyppivät, vaikka jalat eivät enää kantaneet. Paikalle oli onneksemme eksynyt parikymmentä muutakin hyväuskoista vaihtaria ja ilta kului nauraessa muiden möhläyksille. Perjantain normibaariilta vei voiton.

Huominen tuo paljon uutta, nimittäin on aika lopettaa lähes kuukuden mittaiseksi venynyt lomailu ja kokeilla, miltä koulunpenkki tuntuikaan. Paikallisella lipastolla näyttää olevan paljon tarjottavaa ainakin minulle. Pakko myöntää, mutta olen salaa öisin lueskellut kurssikuvauksia ja fiilistellyt. Voisinkohan minäkin oppia ne asiat..?

Yksi asia on jo selvinnyt minulle täällä ollessani. Seuraava vaihtopaikkani sijaitsee jossakin, missä ilmasto on ihmisen elolle sopivampi. Joku sellainen, missä pärjää yhdellä matkalaukulla. Lumi kun ei minua enää jaksa valkeudellaan hurmata.