Putken päässä

Neljän päivän viihteellisen putken loppu otti loppujen lopuksi yllättävän koville. Olo on tyhjä ja luovuustaso on pohjalukemissaan. Sanottavaa ei tuntunut olevan edes pitkään odotetussa Skype kontaktissa ja blogin luominenkin on pelkkää ruudun tuijottamista. Tällä hetkellä ymmärrän oikein hyvin taiteijoiden luomistuskaa. Tiedän myös oikein hyvin miltä tuntuu kun silmät seisovat päässä.


Kotikaupunki näytti vieraiden kanssa yllättävän kaipaamisen arvoiselta paikalta. Toripolliisi sai uusia ystäviä tällä kertaa italialaisesta Chiarasta sekä puolalaisista Asiasta ja Kasiasta. Kaksi päivää Oulussa tarjosivat liukumäkiä ja palloleikkejä Edenissä, herkuttelua, ei-pastellinsävyisten vaatteiden shoppailua, euron illan sekä ihmisten ystävällisyyden ihmettelyä. Vähän harmittaa, että kaikki tiet tuntuivat vievän Onnelaan, mutta Sash oli kyllä ihan tanssittava:P


Kuvakollaasini aiheesta "Elämäni porot" kasvoi Ranuan eläinpuistossa vieraillessamme yhdellä otoksella. Tämä oli ihan valioyksilö täydellisiä sarvia myöten ja kaiken lisäksi se oli kiinnostunut minusta. Olkoon nimi Hannes.

Eläinaiheeseen päästyäni en malta yhteen kuvaan lopettaa. Tässäpä jo lupailemani haasteellinen tehtävä: Etsi kuvasta neljä jääkarhua ja keksi niille nimet.

Mennyttä kuuta kuvina

Laiskuus yhdistettynä ajanpuutteeseen antaa hyvän syyn käyttää kliseetä "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" Eli pari sanaa maaliskuustani.

Tyttöjen ilta Naistenpäivänä.

Meitä hemmoteltiin yläosattomilla tarjoilijoilla ja drinksuilla. Mansikkahyytelövodka = :) Mistä ne ties?

Kuunpimennystä katselemassa. Onnelliset ilmeet johtunevat juuri nautitusta jälkiruokapainoitteisesta illallisesta. Eihän kolme ole liikaa? Niin käy aina kun tytöt kokkaa.

Mahduttiin Veron ja Ashleyn kanssa kuitenkin vielä samaan kuvaan. Vero on opettanut minut nauttimaan appelsiinitkin meksikolaisittain, eli Chilirouheen kera. Koukussa olen. Suosittelen.

Tuhosimme erään huolella tehdyn lumiukon erään taksimatkan päätteksi. Onneksi jäi yksi kuva todisteeksi sen lyhyestä elämästä.

Armeijakin tuli käytyä, tässä kaksi suomalaista vakoojaa soluttautuneena Ruotsin talviyksikköön. Vasemmalta Hanne ja Laura.

Luennolla "Kuinka selviydyn pohjoisen olosuhteissa?" opin, ettei kukaan kuollut ennekuin on lämmin ja kuollut. Huomenna kirjoitan aiheesta tenttiin tai sitten nukun onneni ohi. Miksi muuten valmistaudun tenttiin blogia kirjoittamalla??

Ohi on. Kivaa oli. Osaanpahan rakentaa oman iglun, en jää kodittomaksi enää koskaan.

Omia synttäreitäni lähden pakoon ja kauas, Kasian ja Asian kostonhalu on valtava. Turvapaikkatarjouksia otetaan vastaan, kiire.

Sitten eläinten ihmeelliseen maailmaan. Näin poroja ja vihdoinkin riittävästi kerralla.

Ja tähden.
Jäähotellissa vieraillessamme tarvitsimme muutaman apuvälineen selittäessämme Ashleylle poron ja hirven eroa. Niin..

Mazdani vei meidät seuraavaksi Norjaan ja Pohjois-Ruotsiin näkemään neljä hiihtokeskusta kolmessa päivässä. Huomaa patenttiratkaisu "Kolme lumilautaa ja kahdet sukset katolla ilman kattotelinettä".

Hanne, Oriol, Laura, Francis & Flora = Leppoisa loma ja muutama mustelma.


Eniten nautin Narvikin maisemista laskea Atlanttia kohti. Siitä tuo hymy.

Ai niin, sain töitä:) Happy happy! Green Rock Oy ei taida tietää mihin rahansa laittaa, mutta kyllä mulle työ kelpaa. Onpahan hyvä syy tulla taas Suomeen, eihän siellä muuten mitään :P No eipäs, ikävä Suomea tulee aina, kun joku täällä kehuu naapurimaata vierailunsa jälkeen. Ihmiset ei oo kuulemma lainkaan niin ylpeitä kuin täällä ja tytötkin Oulun baareissa kuulema paljon avoimempia ja kiinnostuneempia ihmisistä.. Tunnustuksia tännepäin! Ja sitten valmiiksi naurettu loppukevennys:

Haahaa.

Kuulumisia vaihteeksi kynttilänvalosta

Aloin pelätä tätä päivää lähes täsmälleen vuosi sitten, jolloin eräs epäpätevä lähde määritteli surutyön kestoksi tylysti vuoden. Hän oli oikeassa ainoastaan sanavalinnassaan, suru käy todellakin työstä, yhä edelleen. Vuosi tuntui sekunnilta silloin, en uskonut kykeneväni vielä vuoden aikana ottamaan yhtään askelta valoon päin. Oikeastaan en silloin halunnutkaan, enhän minä edes nähnyt mihin suuntaan lähteä.

Tämän merkkipaalupäivän siirtyessä elettyjen puolelle, uskallan sanoa sen olleen hyvä päivä. Tai ehkä paremminkin sanoisin, ettei se ollut mahdoton eikä edes tuskallinen. Hiljaisuuden laskeuduttua kommuuniimme sytytin kynttilän ja aloin miettimään elämäni surullisinta sekä samalla eletyintä vuotta. Sen tein lukemalla läpi vuoden varrella aikaansaadut kirjoitukset tunteistani, joita myös päiväkirjaksi kutsutaan. Vastoin blogini periaatteita kerron vuodestani pari sanaa teillekin, päiväkirjani sai taas raskaimman taakan kannettavakseen. Tuskin se ensimmäisenä hajoaa, vaikka vähän kosteusvaurioita onkin kokenut.

Liikkeelle lähtemisen vaikeuden olen kokenut aiemminkin, mutta oman elämäni uudelleen kokoamisessa se tuntui aluksi ylitsepääsemättömältä. Lopulta edessä oli kuitenkin liikaa kysymyksiä olematta ajattelematta asiaa. Niistä tärkeimmät: Miksi sekä miksi ja miten eteenpäin? Pyydän anteeksi sekavia lauseita sekavilta ajoilta. En kuitenkaan koe itseäni oikeutetuksi mennä jälkeenpäin omia ajatuksiaan muuttelemaan. Näitä lukiessaan sitä aina huomaa miten elämä onkin ihan huomaamatta mennyt eteenpäin ja se tuntuu hyvältä. Eräs "uusi" alku näytti tältä:

”Kirjoittaminen aloitettu tukalassa yössä Placebon uskotellessa minulle: ”Soulmates never die…” Taustalla muistuttaa itsestään halu tietää miten käy veriveljien. Olo on taas niin hengetön ja pilvet alempana kuin koskaan ennen. Enää minulle ei riitä pienen serkkutyttöni selitys: ”Ehkä taivaassa vain tarvittiin ratsastavaa enkeliä”. Siitä on kuitenkin hyvää aloittaa ja luulen että siihen tulen myös lopettamaan.

Tämä suru on melkein yhtä iso kuin ihminen, jonka menetin. Itseniänikin olen säälinyt tänään aivan uskomattoman paljon. Se on loputonta kehää, jonka keskipisteessä on jotain mustaa tai mitä lie. Jotain kiinnostavaa siinä on, koska sitä kierrän. Ehkä ympyrä sulkeutuu, ehkä ei. Minulle se on nyt elämän kehä, josta on kuitenkin suunnattava katse poispäin. kehän ulkoreuna on se turvallisin paikka, jossa voi hetken levähtää. Keskelläkin olen käynyt, mutta asumaan en jäänyt. Ei uskallus riittänyt. Minun on alettava ajatella hyviä asioita, joita on yhä olemassa. Olemassaoloni olkoon ensimmäinen. Ei kyllä pitäisi jakaa ensimmäistä sijaa heti alkuun, mutta luulen ansainneeni sen. Muut sijat jaan, kun osallistujat suvaitsevat saapua paikalle.”

Kuolemaa vahvempaa ei ole kuin elämä ja minulle se oli myös tehokkain keino surua vastaan. Elämäni kun oli hetkittäin taistelukenttä hyvän ja pahan välillä, mutta loppujen lopuksi sitä hyvää oli liiankin helppo löytää. Paljon myös eteeni valmiina tuotiin. Alussa se oli lähinnä ruokaa tai vain paikka jossa olla, sitten ymmärtäviä silmiä ja rohkaisevia sanoja. Eniten merkitsivät kuitenkin syyt hymyillä, joita ystäväni aiheuttavat välillä ihan tarkoittamattaankin. Joidenkin (super)ihmisten pelkkä ilmaantuminen elämääni taas riittää voittamaan uskomattoman määrän pahaa. Vuoden jälkeen voin siis sanoa olevani kiinni elämässä uudestaan. En kuitenkaan puhu enää samasta elämästä, olen saanut tilalle uuden, erilaisen elämän. Tällä hetkellä se tuntuu hieman syvemmältä ja kenties arvokkaammaltakin, onhan se ainoani. Tosin vielä kovin keskeneräinen sellainen.

Viisaisiin sanoihin on aina hyvä lopettaa, tänään ne kuuluvat rakkaalle siskolleni. Ne sattuivat ensimmäisenä lohdutuksen sanoina silmiini myös tasan vuosi sitten taulusta, jonka Heiniltä sain. Aika ajoin luen ne taas uudelleen ja joka kerta ymmärrän vähän paremmin. Tuskin kuitenkaan koskaan täysin.

”Whatever will be, will be”