Aloin pelätä tätä päivää lähes täsmälleen vuosi sitten, jolloin eräs epäpätevä lähde määritteli surutyön kestoksi tylysti vuoden. Hän oli oikeassa ainoastaan sanavalinnassaan, suru käy todellakin työstä, yhä edelleen. Vuosi tuntui sekunnilta silloin, en uskonut kykeneväni vielä vuoden aikana ottamaan yhtään askelta valoon päin. Oikeastaan en silloin halunnutkaan, enhän minä edes nähnyt mihin suuntaan lähteä.
Tämän merkkipaalupäivän siirtyessä elettyjen puolelle, uskallan sanoa sen olleen hyvä päivä. Tai ehkä paremminkin sanoisin, ettei se ollut mahdoton eikä edes tuskallinen. Hiljaisuuden laskeuduttua kommuuniimme sytytin kynttilän ja aloin miettimään elämäni surullisinta sekä samalla eletyintä vuotta. Sen tein lukemalla läpi vuoden varrella aikaansaadut kirjoitukset tunteistani, joita myös päiväkirjaksi kutsutaan. Vastoin blogini periaatteita kerron vuodestani pari sanaa teillekin, päiväkirjani sai taas raskaimman taakan kannettavakseen. Tuskin se ensimmäisenä hajoaa, vaikka vähän kosteusvaurioita onkin kokenut.
Liikkeelle lähtemisen vaikeuden olen kokenut aiemminkin, mutta oman elämäni uudelleen kokoamisessa se tuntui aluksi ylitsepääsemättömältä. Lopulta edessä oli kuitenkin liikaa kysymyksiä olematta ajattelematta asiaa. Niistä tärkeimmät: Miksi sekä miksi ja miten eteenpäin? Pyydän anteeksi sekavia lauseita sekavilta ajoilta. En kuitenkaan koe itseäni oikeutetuksi mennä jälkeenpäin omia ajatuksiaan muuttelemaan. Näitä lukiessaan sitä aina huomaa miten elämä onkin ihan huomaamatta mennyt eteenpäin ja se tuntuu hyvältä. Eräs "uusi" alku näytti tältä:
”Kirjoittaminen aloitettu tukalassa yössä Placebon uskotellessa minulle: ”Soulmates never die…” Taustalla muistuttaa itsestään halu tietää miten käy veriveljien. Olo on taas niin hengetön ja pilvet alempana kuin koskaan ennen. Enää minulle ei riitä pienen serkkutyttöni selitys: ”Ehkä taivaassa vain tarvittiin ratsastavaa enkeliä”. Siitä on kuitenkin hyvää aloittaa ja luulen että siihen tulen myös lopettamaan.
Tämä suru on melkein yhtä iso kuin ihminen, jonka menetin. Itseniänikin olen säälinyt tänään aivan uskomattoman paljon. Se on loputonta kehää, jonka keskipisteessä on jotain mustaa tai mitä lie. Jotain kiinnostavaa siinä on, koska sitä kierrän. Ehkä ympyrä sulkeutuu, ehkä ei. Minulle se on nyt elämän kehä, josta on kuitenkin suunnattava katse poispäin. kehän ulkoreuna on se turvallisin paikka, jossa voi hetken levähtää. Keskelläkin olen käynyt, mutta asumaan en jäänyt. Ei uskallus riittänyt.
Viisaisiin sanoihin on aina hyvä lopettaa, tänään ne kuuluvat rakkaalle siskolleni. Ne sattuivat ensimmäisenä lohdutuksen sanoina silmiini myös tasan vuosi sitten taulusta, jonka Heiniltä sain. Aika ajoin luen ne taas uudelleen ja joka kerta ymmärrän vähän paremmin. Tuskin kuitenkaan koskaan täysin.
”Whatever will be, will be”
2 comments:
"--Future's not ours to see" En osaa nyt muuta sanoa. Mutta pian nähdään.
Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka kantavat sinua eteenpäin, silloinkin kun ei itse jaksaisi.. Kiitos sinulle kun silloin kannoit minuakin kun oli vaikeaa, niinkuin minäkin sinua..
Post a Comment