Näin se homma etenee

"I love deadlines. I like the whooshing sound they make as they go by."
-Douglas Adams-

On muuten hyvä kirja käsillä just kun kun ois vähän muutakin pientä hommaa. No lukemalla oppii lukemaan, eksymällä löytää uusia paikkoja ja liiasta lautailusta saa kylmät varpaat. Tuli opittua paljon tänään, tämä oli hyvä päivä.

Jää elämä filmaamatta

No kun ei onnistu niin ei sitten. Aamu alkoi selittämällä luennoitsijalle etten vain voi pitää silmiäni auki, koska ne eivät tulehtuneina kestä nähdä valoa. Muuten olin kyllä ihan hereillä herättyäni ensimmäistä kertaa kahdeksaan koko viikolla. Kuuntelemaan pystyin kuitenkin, kuten teki lääkärikin ennen reseptin kirjoittamista. Ihanaa kun joku välittää ja vielä suomen kielellä! Tuli taas kotoinen olo:)

Olen tänään valittanut niin paljon, ettei ole enää järkeä lopettaa. Olen valittanut myös siitä, ettei ole ketään kenelle valittaa. Ehkä alan puhua suomea itsekseni, jotten anna itsestäni kauhea negatiivista kuvaa kaikille. Nimeltä mainitsematon nettipuoti ja kuljetusfirma väittelevät keskenään ketä syyttää kamerani viipymisestä. Olen tänään keskustellut parisen tuntia mesemuotoisen asiakaspalvelun kautta ja lopputulos on, että kamerani on päättänytkin lähteä pariisiin lomailemaan. Toivottavasti tuo edes kuvia reissultaan mukanaan. Sinnehän minäkin olen aina halunnut ja nyt kamerani pääsi jo, pakko olla enne..

Palloilulajit ovat aina olleet vahvuuteni ja lisää tulee, piti ihan sanakirjasta tarkistaa, että mitä olenkaan menossa tekemään. Uuden harrastukseni nimi on jonglooraus (?). Osaan jo kolmella pallolla molempiin suuntiin ja yhden tempunkin. Opettajanani toimii muuan ranskalainen puoliammattilainen, jonka temppuja ihaillessa menee kyllä pääosa harjoitusajasta. Huomenna pallo-ostoksille niin pääsen täälläkin kaljapulloja kaatelemaan kaikkien iloksi. Viime bileissä kesti 15 minuuttia, ennenkuin pallot takavarikoitiin.. Julma maailma!

Miks ne pilkkaa ruotsia kokoajan: http://www.youtube.com/watch?v=pw3e64sosEg

On mun oikeesti hyvä olla. Mutta kuvia saatte vielä odottaa.

Olemmeko tavanneet...

Blogini haki paikkaansa suuressa bittiavaruudessa, mutta nyt voin julistaa kodin löytyneeksi. Eikä se loppujen lopuksi ollut sen vaikeampaa kuin hyväksyä tosiasia, ettei kaikkea voi saada ja mitä minä tekisinkään tiedolla kuinka moni blogiani lukee. Kiinnostaa vaan..

Kolme viikkoa elelyä Ruotsinmaalla on tuottanut tunnetiloja laidasta laitaan. Nollaperiodi kaikessa salaperäisyydessä osoittautui univelankeräys - periodiksi, se tarjosi tapahtumia ja infoa pienen pään täytteeksi ja vähän ylikin. Tuli juostua kaupunkia ympäri väsymykseen asti pahvilappu kaulassa roikkuen ja hölmöiltyä koko vuoden tarpeisiin. Onpahan tästä lähtien hyvä syy istua pari lauantai-iltaa kotona sivistäen itseään romaanin kanssa keskustellen. Hauskaa oli, vaikka lumienkelit eivät niin uusi juttu minulle olekaan.


Valitettavasti joudun nyt turvautumaan muiden otoksiin, sillä omani ovat jo todennäköisesti deletoito olemattomiin.. Nyyh! En jaksa enää omin sanoin selittää mitä illan pimeydessä tapahtuikaan, joten tässä ote rikosilmoituksesta: "Hanne har haft sin väska på ett bord och när hon tittade i väskan så upptäckte hon att kameran och telefonen var borta. Någon okänd har tillgripit detta från väskan..."

Eihän se nyt ihan niin mennyt, poliisitäti ei tainnut oikein ymmärtää sujuvaa ruotsiani. Eli laitetaan kielitaidon piikkiin, pääasia ettei humalan. Illan saldo oli kuitenkin kadonnut kännykkä ja kamera + miljoona muistoa niiden mukana. En itsekään tiennyt, että voisin niin vihainen olla. Suuttumusta lievensi seuraavan päivän lautailureissun lisäksi se tosiseikka, että myös kolmen muun tytön laukku katosi samana iltana, joten taustalla on oltava järjestäytynyt rikollisuus. Pistänpä siis italialaiset ystäväni asialle.. Ennen sitä ilta kun oli ollut ylihauska. Yli 100 ihmisen etkot ja sullotuminen viimeiseen bussiin, jonka meno lähenteli vesibussia :) Muodostaessamme "letkajenkka"-jonon vaihtareista baarissa huomaamme usein vallanneemme baarin itsellemme. Eikö täällä olekaan muita :/ Luulen sen johtuvan eteläeurooppalaisten tavallista korkeammasta melutasosta, sillä siinä on välillä minullekin kestämistä..

Silmäni eivät pitäneet jatkuvasta juhlimisesta yhtä paljon kuin minä ja niiden umpeen turpoaminen keskeyttikin lupaavan bileputken. Loppujen lopuksi se oli hyvä ratkaisu, opiskelemaanhan tänne on tultu! On iso helpotus huomata, että pystyn taas nauttimaan opiskelemisesta, sillä tämän yliopiston voin todellakin sanoa toimivan kuten pitääkin. Kurssitarjonnasta on löytynyt ainakin yksi helmi: "Environmental Management Systems". Tämä voisi olla sitä, mitä haluan isona tehdä. Tiedättehän tunteen..? Myös Student Portal on iso helpotus opiskelijoille, siellä on oikeastaan kaikki. Ei ole ikävä prosen käytävän kadonneita materiaalikansioita!

Ikävä on jotain ihan muuta. Mutta kuten blogini lupaus kuuluu, jotain on jätettävä kertomattakin, itse asiassa ihan liikaa..

Sunnuntaistelua

Viikko eloa takana Luulajassa ja edessä ties montako lisää. Luulen, että sunnuntaiden tarkoitus on hieman miettiä oloaan ja eloaan, joten tänään vaihdoin hetkeksi vaihtariseuran iPodiin ja vietin laatuaikaa sen kanssa. Yritykseni päästä lautailemaan paikalliseen mäkeen kariutui väenpaljouteen ja jouduin tyytymään juoksemiseen. Se auttoi, ajatukset ovat kasassa taas. Oloni on hyvä. Viikko on tuonut paljon uusia tuttavuuksia ja uskon, että pikkuhiljaa voin kutsua useimpia heistä myös hyviksi ystäviksi.

Kämppikseni ovat osoittautuneet todella sydämellisiksi ihmisiksi. Italialaista tai espanjalaista ruokaa on tarjolla joka ilta, kuten myös juttuseuraa. Ranskalaisen Sebin kokkaustaidot eivät minua ainakaan vielä hurmanneet. En enää muista, mikä oli tavoitteena, mutta lopputulos oli jonkinlaista savustettua kanaa ja todella likainen uuni. Minunkaan pisteeni Sebin silmissä eivät tosin taida olla kovin korkealla, ranskalaisten on vaan niin vaikea ymmärtää punkkucolaa. Pitänee vaihtaa valkkarispriteen ja katsoa kuka silloin älähtää.

Paljon ajattelemisen aihetta olen saanut öisistä aurora borealis näkemisyritys -retkistä ja jään äänen kuuntelemisesta. Ihmetykseni kohteet taitavat kuitenkin olla hieman erilaiset kuin etelä-eurooppalaisilla ystävilläni. Olen saanut useita kertoja, kuinka pystymme kävelemään jään päällä ja kuinka pystyn hengittämään juostessani 20-asteen pakkasessa. Parhaimmat naurut sain kuitenkin, kun slovenialainen Ivan oletti kaikkien autojen täällä olevan sähköautoja nähdessään lämmityskaapeleita.

Eilein sain taas yhden onceinalifetime-kokemuksen. Alunperin ne kuulostivat niin kovin houkuttelevilta bileiltä: Iso ja vanha talo meren rannalla, muutama paikallinen bändikehitelmä soittamassa ja juotavaa euronillan hinnoilla. Todellisuus oli toinen. Puolityhjä talo täynnä paikallisia mustiinpukeutuneita, joiden veren promillemäärä lähenteli hulluutta. Musiikkia en talossa kuullut, ainoastaan heviä muistuttavaa äärettömän kovaa melua. Mustat hahmot lavan edessä hyppivät, vaikka jalat eivät enää kantaneet. Paikalle oli onneksemme eksynyt parikymmentä muutakin hyväuskoista vaihtaria ja ilta kului nauraessa muiden möhläyksille. Perjantain normibaariilta vei voiton.

Huominen tuo paljon uutta, nimittäin on aika lopettaa lähes kuukuden mittaiseksi venynyt lomailu ja kokeilla, miltä koulunpenkki tuntuikaan. Paikallisella lipastolla näyttää olevan paljon tarjottavaa ainakin minulle. Pakko myöntää, mutta olen salaa öisin lueskellut kurssikuvauksia ja fiilistellyt. Voisinkohan minäkin oppia ne asiat..?

Yksi asia on jo selvinnyt minulle täällä ollessani. Seuraava vaihtopaikkani sijaitsee jossakin, missä ilmasto on ihmisen elolle sopivampi. Joku sellainen, missä pärjää yhdellä matkalaukulla. Lumi kun ei minua enää jaksa valkeudellaan hurmata.